Kesäisiä kuulumisia

Paljon on virrannut vettä Tonavassa ja paljon on ehtinyt tapahtua omassa elämässä viimeisimmän avautumiseni jälkeen. Vihan ja katkeruuden sävyiset tunnelmat ovat jääneet jo kauas taakse osana senhetkistä surutyötä. Elämässä ja omassa kehityksessä pitää mennä eteenpäin silloinkin, kun polku edessä näyttää pelottavalta ja epävarmalta. 

Kunto on edelleen hyvä ja näytän täysin entiseltäni. Jopa niin, että tuskastun ajoittain siihen, että läheisetkin pitävät täysin terveenä, jota en kuitenkaan tämän sairaus-, kuvaus-, lääkäri-, labra- ja lääkitysrumban keskellä ole. Olisi niin kiva sälyttää edes hitusen enemmän kotitöitä jne. muille. Pieni marttyyrinkehä sopisi ajoittain päähän hyvin. 

Sanotaan, että jotkut sairaat eivät edes halua parantua siksi, että sairaus tuo ikävyyksien lisäksi myös paljon etuja ja hyviä puolia. Omalla kohdallani ei tosin ole näin. Kaikki minussa tähtää paranemiseen jopa niin, että pelkään sen menevän luonteelleni ominaiseen tapaan suorittamisen puolelle. Teen todella paljon parantumisen eteen kuitenkin tuskallisen tietoisena siitä, että nämä asiat nyt vain taitavat olla korkeemman käres eikä ihmisen itsensä. Kuitenkin tuntunee paremmalta, jos häviää kaikkensa antaneena sen sijaan, että olisi vain passiivisena odotellut kohtaloaan. Vai tuntuuko mahdollinen häviö vieläkin katkerammalta silloin, kun on tehnyt kaikkensa "voiton" eteen?
Toki uskon, että _aina_ on mahdollista myös voittaa. Ja sekin kannattaa muistaa, että  universaalilla tasolla ajatellen häviö ja voitto voivat saada aivan toisenlaiset merkitykset kuin maan päällä, jopa päinvastaiset. Niin upeita kirjoja on olemassa mm. elämästä kuoleman jälkeen.

Sitäkin olen miettinyt, onko ihmisen elinpäivät ennalta määrätyt. Asiasta on todella kirjavia näkemyksiä. Jotkut uskovat, että exit-pointteja on monia ja ihminen itse valitsee, minkä pisteen luona haluaa poistua. Tiibetiläiset viisaat sanovat, että hetki on määrätty, mutta kuolemaa voi huijata. Jehovien mukaan kuolinpäivää ei ole ennalta määrätty. Jehovien mukaan sen sijaan, että Raamattu tukisi uskoa kohtaloon, se sanoo kuoleman johtuvan usein "sattumasta", aavistamattomista tapahtumista (Saarnaaja 9:11). Ev.lut kirkon virallista kantaa en edes tiedä. Oma, eri uskonnoista riippumaton käsitykseni on taas ollut se, että tuo maaginen poistumisen päivä lukee elämän käsikirjoituksessa jo syntymämme hetkellä - mutta toivon toki olevani vallan väärässä.

Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Siinä näkemykset vasta vaihtelevatkin helvetistä ikuiseen elämään ja jälleensyntymiseen. Totuutta on aivan mahdotonta selvittää ennen kuin vasta sitten, kun itse tuon näkee ja kokee.

Mitä tästä opimme? Pitäisi olla ajattelematta tulevaa ja elää vain siinä hetkessä, jonka varmasti omistamme, nimittäin tässä hetkessä. Juuri tässä ja nyt. Mutta kun saa kuulla sairastavansa vakavaa sairautta, ajatukset kuolemasta pyrkivät väkisinkin pintaan. Mutta eihän kukaan meistä tiedä aikaa eikä paikkaa, ei yksikään. Terveenä asioita ei vain tule pohtineeksi. Mutta tänään terve voi olla jo huomenna sairas. Ja toivottavasti toisinkin päin. Erinomainen elämänohje erityisesti kuolemaa miettiville onkin: "Kuolla täytyy vain yhtenä päivänä, kaikkina muina päivinä meidän pitää elää".

Kuvausten ja tulosten kuulemisen lähestyminen ovat ne pahimmat ajat. Tiedät, että et voi enää pettää itseäsi "olen täysin terve" -meditaatiolla vaan kohta eteesi heitetään kylmät faktat, jotka voivat olla mitä tahansa. Eihän minulle voi mitään tapahtua ei enää päde. Menit sillä asenteella syksyllä vastaanotolle ja samalla vastaanotolla matto vetäistiin varoittamatta jalkojesi alta. Miten ihmeessä voisit siis uskoa, ettet kaadu enää koskaan uudestaan?

Mitä kaikkea olen sitten tehnyt itseni eteen? Uusin ponnistukseni taitaa olla käynti Hoitola Valonsillassa brassiparantaja Arthur Riosilla. En osaa sanoa vielä käynnistä paljoakaan paitsi sen, että olin aika hämilläni. "Et voi parantaa itse itseäsi enkä minäkään voi tehdä sitä". Arthur sanoi ja tähdensi vain Jumalan voivan sen tehdä. Ja tuohan on tietysti itsestäänselvyys. Mutta miksi sitten syöpäpotilaiden käsketään aina taistella? Jopa aikaa varatessani nainen puhelimessa täsmensi, että en saa antaa periksi. Itse ajattelen niin, että en voi taata tuloksia, mutta voin aina etsiä apua tukemaan oman kehoni parantavia voimavaroja. Mutta sitten törmätäänkin taas siihen ajatukseen, onko kuoleman ajankohta määrätty vai ei? Onko jollakin lukijalla tähän omaa mielipidettä?

Aloin myös käyttämään Young Livingin Frankincense-tippoja. Öljyn syöpäsoluja tappavasta ominaisuudesta löytyy rutkasti tutkimustietoa sekä suomeksi että muilla kielillä. Lisäksi öljyllä on lukuisia muita, hyödyllisiä vaikutuksia. Syövän osalta tietoa löytyy mm. täältä ELÄMÄ KÄSISSÄMME: Syöpä ja eteeriset öljyt (elamakasissamme.blogspot.com) . Kirjoittaja on koonnut myös kiitettävän määrän linkkejä asiaa koskeville kansainvälisille sivuille.

Joe Dispenza on edelleen suuri suosikkini. Kuuntelen hänen nauhoitteensa lähes päivittäin. Sen avulla luodaan itsensä sananmukaisesti uudelleen. Opetellaan ajattelemaan eri tavalla, jolloin koko elimistömme neurokemialliset muutokset muuttavat myös fyysistä kehoamme. En tiedä, parantaako tuo syöpääni, mutta ainakin se on jo opettanut luopumaan haitallisisiin ajatusmalleihin takertumisesta. Henkisesti voin paremmin kuin aikoihin. Ja juuri henkinen hyvinvointi onkin tärkeintä. Vaikka ei parantuisikaan, sairastaminen edes jonkinlaisessa tasapainossa on helpompaa. 

Käytän myös mm. vihreä tee -kapseleita, C-vitamiinia, seleeniä, kromia jne.. Mutta vain täysin sattumanvaraisesti silloin kun siltä tuntuu ja silloin kun muistan. En siis pysty antamaan kenellekään ohjeita siitä, paljonko kannattaisi käyttää. Perinteisestihän lääkärit kieltävät syöpäpotilailta lähes kaikki lisäravinteet ja vitamiinit. Siis täällä Suomessa. Keski-Euroopassa ja kauempanahan käytäntö on aivan toisenlainen, mutta en ole perehtynyt siihen, onko syöpäkuolleisuus heillä alempi. Lääkäri Pyry Suonsivu on luennoinut mm. Terveys-Summitissa syöpäpotilaan ravitsemuksesta, lisäravinteista jne.. eli esim. tuota kautta saa kiinnostunut lisää tietoa.

Ajoittain makailen myös infrapunamakuupussissani, joka on tallessa ajoilta, jolloin pidin luontaishoitolaa. Fir65-hyvinvointipussin nimellä löytyy paljon tutkimustietoa esim. Kuortaneen urheiluopistolta. Infrapunanhan on todettu tuhoavan syöpäsoluja sekä myös auttavan mm. rentoutumisessa, myrkkyjen poistossa elimistöstä, kivunhoidossa, lymfakierrossa jne..

Askeettisuuteen en ole onneksi pystynyt. Pääosan ajasta olen elänyt kuin Ellun kanaset. Viikonloppuisin on vietetty kosteita iltoja ystävien kanssa. Punaista lihaa, grillimakkaraa jne.. Sokeriakin, tuota syöpäsolujen omaa ravintoainetta on kahvipöydässä kulunut. Kun pitää myös elää ja nauttia. Tavoitteena on kyllä Keto-ruokavalio, mutta aloitus on vain niin hankalaa.

Yhteydenottoja tulee edelleen paljon ja tulkintatilauksiakin muutama viikottain. Olen kiitollinen, että minut muistetaan edelleen ja minuun halutaan luottaa. Viime aikoina on kuitenkin tuntunut itselleni parhaimmalta vastata ei kiitos. Ei niin, että fyysinen kunto olisi kirjoittamista rajoittanut. On vain tarve keskittyä itseensä eikä ole varma, onko silloin tarpeeksi voimia auttaa muita niin, että he oikeasti hyötyisivät avusta enkä antaisi silti omia voimiani pois. Sielun Peili -lehteen kyllä lupasin haastattelun aiheesta Kuu ja sen näpsä toimittaja on jo kirjoittanutkin. Lehden ilmestymispäivää en tullut kysyneeksi. 

Sisimmässäni tunnen, että tällä hetkellä olen vasta kypsymässä johonkin sellaiseen, joka vasta odottaa kukkaan puhkeamistaan. Jokin auttamistyö se on, mutta se ei ollenkaan välttämättä ole pelkkää astrologiaa. Haluaisin myös auttaa muita syöpäpotilaita heidän hädässään. 

Mutta tällä hetkellä päivä kerrallaan siis... On hyviä päiviä ja huonompia päiviä. Kuvauksien ja niiden tulosten odottelupäivät kuuluvat auttamattomasti huonompien joukkoon. Lääkärikäynnin jälkeisten päivien, viikkojen ja kuukausien fiilikset riippuvat siitä, millaisen tuomion kulloinkin saa. Kaikki on niin epävarmaa. Moni kyselee, kauanko joudun käyttämään lääkkeitä. Siihen ei kukaan osaa vastata paitsi että todennäköisin vastaus on loppuelämäni. Se on masentava vastaus, mutta aina ei jaksa säästellä kuulijoita. Pitäisi kai. Toki toivon, että jostakin kohtalon oikusta juuri minä paranisin. Aika näyttää.